Tänään on ollut minusta ihan hyvä päivä. Vaikka viime yö jäikin melko lyhyeksi, jaksoin aamulla nousta sängystä ilman suuria ponnisteluita. Töissä tuntui ihan mukavalta. Sain hoidettua kunnolla omat hommani. Päivä meni melko nopeasti. Ja mikä ihmeelllistä en ajatellut tapahtumaa kuin vain kerran koko työpäivän aikana. En tiedä, ehkä töissäkin pakenen asiaa keskittämällä kaiken tarmoni työhön. Olen kuulemma hieman liian nopea toisinaan, työtehtäviä ei aina meinata keksiä samaa tahtia. En sitten tiedä pakenenko, en tiedä.

Päivässä ei ole ollut suuria tunteita kumpaankaan suuntaa, sellaista tasaista vaan. Välillä tuntuu, että se on parempi kuin suuret ailahtelut.

Toisaalta olisi ihanaa, jos pystyisi hieman useammin tuntemaan aitoa iloa, onnea. Voisi olla iloinen. Nykyään se on vain niin harvinaista ja niin hetkellistä. Silloinkin kun tuntuu edes hieman paremmalta, alkaa pelottaa koska se alamäki taas alkaa. Ei voi olla mahdollista, että onni jatkuisi pidempään.

Elämäni on yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu niin hyvältä, riittää uskoa, tuntuu että minä selviän. Sitten taas hetkessä rämmin jossakin, kaikki tuntuu olevan vastaan, tuntuu pahalta, pelottaa, sattuu, tuntuu ettei tulevaisuudessa ole paikkaa minulle. Mäkien välillä on näitä tasanteita. Olo on ihan ok. Ei oikeastaan tunnu miltään. Olen kuin kuplassa. Mikään ei pääse aivan lähelleni. Minua ei voi satuttaa. Mutta samalla itse en voi lähestyä mitään.

En tiedä onko tämä tunteeton olotila minulle hyödyksi.