torstai, 14. elokuu 2008

paha olla.

Minun on tällä hetkellä hyvin paha olla. Olen aivan loppu. Täysin väsyksissä. Tuntuu ettei tahdo jaksaa. Viime kerta terapeutilla laittoi ajatukset taas liikkeelle kesätauon jälkeen, mikä palautti painajaiset joka öisiksi ilmiöiksi. Olen huomannut, että jokaisena terapiakäynnin jälkeisenä yönä näen painajaisia, usein tavallista voimakkaampia. Yleensä kuitenkin sen jälkeen olo palautuu pian hieman paremmaksi. Mutta nyt en ole saanut nukuttua kuin korkeintaan pari-kolme tuntia yössä kahden viikon aikana. En muista milloin olisin viimeksi nukkunut oikein kunnolla kahdeksan-yhdeksän tunnin yöunet..

Olen alkanut vähitellen pelätä nukkumaan menoa, pelkään näkeväni painajaisia. Yleensä kuitenkin nukahdan kohtuullisen helposti. Nukahtaminen ei siis ole suurin ongelmani. Minulla on tapana herätä painajaiseen noin tunti nukahtamiseni jälkeen. Herätessäni olen niin sekaisin, etten tahdo ensin ymmärtää sen olevan vain unta. Kaikki tuntuu niin todenmukaiselta. Olen keskellä tapahtumaa. En ole koskaan nähnyt unta loppuun, en siis koskaan näe kuinka pääsen pakenemaan. Nähdessäni painajaista minä kuulemma usein pyörin, potkin ja huidon levottomasti, toisinaan saatan puhua ääneen ja itkeä. Herätessäni olen aivan paniikissa, sydän lyö hullunlailla, vaikea saada henkeä, pelottaa, ahdistaa. Painajaisen jälkeen yöni on käytännössä pilalla. En uskalla nukahtaa, sillä pelkään unen jatkuvan. En halua kokea sitä enää samana yönä toistamiseen. Nukahtamisesta ei yksinkertaisesti tahdo enää tulla mitään. Toisinaan pidän peloissani itseäni väkisin hereillä, toisinaan taas on toisin päin. Yleensä nukahdan lopulta noin viiden aikoihin, jolloin ei ole kuin noin tunti aikaa enää nukkua.

Nyt minulla on ongelmia myös nukahtamisen kanssa. Päässä pyörii liian paljon asioita nukkumaan mennessä. Minua ahdistaa melkoisesti yliopisto-opintojen aloittaminen, kaikki uudet paikat, ihmiset, asiat. En tiedä miten selviän. Sain myös juuri kuulla, että ystäväni (ainoa, joka tietää tapahtuneesta) on lähdössä puoleksi vuodeksi ulkomaille. Olen onnellinen hänen puolesta, mutta samalla itsekkäästi ajattelen miten minä jaksan. Kenelle minä puhun. Kaikki suuret yhtäkkiset muutokset, tuki ja turva ei lähettyvillä.

perjantai, 8. elokuu 2008

mammamia.

Kesä on mennyt tai ainakin siltä tuntuu, kun ikkunasta ulos katsoo. Pimeää ja märkää, melko ankeaa, vaikka sateesta yleensä pidänkin. Sade on raikas, puhdistava. Pimeys taas pelottava, ja tällä hetkellä se on voimakkaampi.

Kesä meni yllättävän nopeasti. Tuntuu, että lakkiaiset ja pääsykokeet olivat vasta juuri. Samalla tavalla en ollut tullut ajatelleeksi kuinka kauan taphtuneesta todella on. Se tuli lomalla melkoisena järkytyksenä. Vuosi mennyt ja mihin olen edennyt.. miten en ole vielä päässyt eroon. en ymmärrä. onko mussa jokin vialla? joku toinen olisi ihan varmasti jo unohtanut, selvinnyt. miksi se vaikutti muhun niin voimakkaasti? miksi ja miksi.

Pää on aivan täynnä kysymyksiä. Ja tiedän ettei niihin ole vastauksia, mutta siitä huolimatta en pääse niistä eroon. Mietin aivan liikaa, tiedän sen. Olen miettinyt, olisiko mun pitänyt kertoa tapahtuneesta jollekin jo aiemmin. Ystävälleni kerroin vasta yli neljä kuukautta tapahtuman jälkeen, ja sen jälkeen siitä olen puhunut vain kahden psykologin kanssa. Olisiko oloni huomattavasti parempi, jos en olisi yrittänyt pitää kaikkea sisälleni.
voisiko tämä olla ohi. en tiedä. mutta en uskaltanut. pelkäsin. inhosin. nolotti. hävetti. mietin jos mua ei uskota.
 
Kaikesta huolimatta tänään oli hyvä päivä, taas hieman parempi kuin eilinen. Olin töiden jälkeen kaverini kanssa elokuvissa. Sali lähes täynnä, ihmiset mukana, tunnelma hyvä, tunsin kuuluvani joukkoon. Ja se oli hyvä tunne. En muista milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon.

torstai, 7. elokuu 2008

tasanteessa kuplan sisällä

Tänään on ollut minusta ihan hyvä päivä. Vaikka viime yö jäikin melko lyhyeksi, jaksoin aamulla nousta sängystä ilman suuria ponnisteluita. Töissä tuntui ihan mukavalta. Sain hoidettua kunnolla omat hommani. Päivä meni melko nopeasti. Ja mikä ihmeelllistä en ajatellut tapahtumaa kuin vain kerran koko työpäivän aikana. En tiedä, ehkä töissäkin pakenen asiaa keskittämällä kaiken tarmoni työhön. Olen kuulemma hieman liian nopea toisinaan, työtehtäviä ei aina meinata keksiä samaa tahtia. En sitten tiedä pakenenko, en tiedä.

Päivässä ei ole ollut suuria tunteita kumpaankaan suuntaa, sellaista tasaista vaan. Välillä tuntuu, että se on parempi kuin suuret ailahtelut.

Toisaalta olisi ihanaa, jos pystyisi hieman useammin tuntemaan aitoa iloa, onnea. Voisi olla iloinen. Nykyään se on vain niin harvinaista ja niin hetkellistä. Silloinkin kun tuntuu edes hieman paremmalta, alkaa pelottaa koska se alamäki taas alkaa. Ei voi olla mahdollista, että onni jatkuisi pidempään.

Elämäni on yhtä vuoristorataa. Välillä tuntuu niin hyvältä, riittää uskoa, tuntuu että minä selviän. Sitten taas hetkessä rämmin jossakin, kaikki tuntuu olevan vastaan, tuntuu pahalta, pelottaa, sattuu, tuntuu ettei tulevaisuudessa ole paikkaa minulle. Mäkien välillä on näitä tasanteita. Olo on ihan ok. Ei oikeastaan tunnu miltään. Olen kuin kuplassa. Mikään ei pääse aivan lähelleni. Minua ei voi satuttaa. Mutta samalla itse en voi lähestyä mitään.

En tiedä onko tämä tunteeton olotila minulle hyödyksi.

keskiviikko, 6. elokuu 2008

Hieman minusta


Olen 19-vuotias tämän kevään abiturientti. Tänä syksynä olen aloittamassa yliopisto-opinnot kasvatusalalla. Vuosi sitten olin kuin kuka tahansa opiskelija, arkisine huolineen. Nyt asiat onkin sitten toisin.

Viime kesänä siis ollessani ulkomailla jouduin raiskausyrityksen kohteeksi. Vaikenin asiasta ja yritin unohtaa tapahtuneen. Lopulta voimat kuitenkin loppuivat kesken. Onneksi ystäväni avulla löysin sitten apua itselleni. Uskaltauduin etsimään ammattiapua vasta viime keväänä. Siihen asti häpeä ja pelko olivat aivan liian ylivoimaisia.

Pyrin välttämään kaikkea tapahtuneesta muistuttavaa. Keskitin kaiken energiani ylioppilaskirjoituksiin. Täytin päivät tarkoilla lukuaikatauluilla, en jättänyt tilaa asian pohdinnalle. Yritin paeta totuutta parhaani mukaan. Yöt olivat usein vaikeita, painajaisten täyteisiä.

Ja ovat kyllä vieläkin. Tosin tällä hetkellä painajaiset eivät ole kuitenkaan enää aivan joka öisiä ilmiöitä. Ymmärrän nyt, ettei pakeneminen tai unohtaminen ratkaise minun ongelmiani. Terapiassa pyrinkin psykologin avustuksella käsittelemään tapahtunutta. Ja alan vähitellen uskoa, että terapiassa käynnin on mahdollista auttaa minua. Jopa itse huomaan toisinaan pientä edistystä, ja se jos mikä luo uskoa paremmasta huomisesta.