Olen 19-vuotias tämän kevään abiturientti. Tänä syksynä olen aloittamassa yliopisto-opinnot kasvatusalalla. Vuosi sitten olin kuin kuka tahansa opiskelija, arkisine huolineen. Nyt asiat onkin sitten toisin.

Viime kesänä siis ollessani ulkomailla jouduin raiskausyrityksen kohteeksi. Vaikenin asiasta ja yritin unohtaa tapahtuneen. Lopulta voimat kuitenkin loppuivat kesken. Onneksi ystäväni avulla löysin sitten apua itselleni. Uskaltauduin etsimään ammattiapua vasta viime keväänä. Siihen asti häpeä ja pelko olivat aivan liian ylivoimaisia.

Pyrin välttämään kaikkea tapahtuneesta muistuttavaa. Keskitin kaiken energiani ylioppilaskirjoituksiin. Täytin päivät tarkoilla lukuaikatauluilla, en jättänyt tilaa asian pohdinnalle. Yritin paeta totuutta parhaani mukaan. Yöt olivat usein vaikeita, painajaisten täyteisiä.

Ja ovat kyllä vieläkin. Tosin tällä hetkellä painajaiset eivät ole kuitenkaan enää aivan joka öisiä ilmiöitä. Ymmärrän nyt, ettei pakeneminen tai unohtaminen ratkaise minun ongelmiani. Terapiassa pyrinkin psykologin avustuksella käsittelemään tapahtunutta. Ja alan vähitellen uskoa, että terapiassa käynnin on mahdollista auttaa minua. Jopa itse huomaan toisinaan pientä edistystä, ja se jos mikä luo uskoa paremmasta huomisesta.