Kesä on mennyt tai ainakin siltä tuntuu, kun ikkunasta ulos katsoo. Pimeää ja märkää, melko ankeaa, vaikka sateesta yleensä pidänkin. Sade on raikas, puhdistava. Pimeys taas pelottava, ja tällä hetkellä se on voimakkaampi.

Kesä meni yllättävän nopeasti. Tuntuu, että lakkiaiset ja pääsykokeet olivat vasta juuri. Samalla tavalla en ollut tullut ajatelleeksi kuinka kauan taphtuneesta todella on. Se tuli lomalla melkoisena järkytyksenä. Vuosi mennyt ja mihin olen edennyt.. miten en ole vielä päässyt eroon. en ymmärrä. onko mussa jokin vialla? joku toinen olisi ihan varmasti jo unohtanut, selvinnyt. miksi se vaikutti muhun niin voimakkaasti? miksi ja miksi.

Pää on aivan täynnä kysymyksiä. Ja tiedän ettei niihin ole vastauksia, mutta siitä huolimatta en pääse niistä eroon. Mietin aivan liikaa, tiedän sen. Olen miettinyt, olisiko mun pitänyt kertoa tapahtuneesta jollekin jo aiemmin. Ystävälleni kerroin vasta yli neljä kuukautta tapahtuman jälkeen, ja sen jälkeen siitä olen puhunut vain kahden psykologin kanssa. Olisiko oloni huomattavasti parempi, jos en olisi yrittänyt pitää kaikkea sisälleni. voisiko tämä olla ohi. en tiedä. mutta en uskaltanut. pelkäsin. inhosin. nolotti. hävetti. mietin jos mua ei uskota.
 
Kaikesta huolimatta tänään oli hyvä päivä, taas hieman parempi kuin eilinen. Olin töiden jälkeen kaverini kanssa elokuvissa. Sali lähes täynnä, ihmiset mukana, tunnelma hyvä, tunsin kuuluvani joukkoon. Ja se oli hyvä tunne. En muista milloin viimeksi olisin nauranut niin paljon.